Nähtävyydet ja arkkitehtuuri

Kirkkokoulu kesäkuussa 2016.
Jumesniemessä syntyneen Risto Talan akvarelli Jumesniemen kirkkokoulusta (oik.) ja kyläsalista.
Näkymä kirkkoon. Alun perin kirkkoa kutsuttiin Sasslinin saarnahuoneeksi. Kansan suussa siitä on muotoutunut nimitys: ”Jumesniemen kirkkokoulu”.
Seinällä oleva ryijy on hämeenkyröläisen Sari Uusitalon suunnittelema ja kylän naisten tekemä. ”2000-luvun yhteisöllinen tuotos. Sitä on käytetty myös vihkiryijynä”, jumesniemeläinen Terttu Laitila tiivistää. Lasivitriinissä on alkuperäinen messukasukka vuodelta 1847.
Alttaritaulu on taiteilija Urho Lehtisen vuonna 1939 maalaama.
Alkuperäiset arkkitehtipiirustukset Sasslinin saarnahuoneesta.
Alkuperäiset arkkitehtipiirustukset Sasslinin saarnahuoneesta.
Kirkkoon sopii 120 henkilöä.
Adam Sasslinin hauta sijaitsee Jumesniemessä, lähellä kirkkokoulua.

 

Jumesniemen harvinaisuus

 

Hämeenkyrössä, Jumesniemen kylässä on harvinainen nähtävyys, joka kätkee sisäänsä ainutlaatuisen tarinan. Maamme ensimmäinen suomenkielinen koulu oli vielä vuoden 2014 lakkautukseen asti ainoa Pohjoismaissa toiminut kirkkokoulu.

Koulun lakkauttaminen ei saanut kyläläisiä kuitenkaan luovuttamaan. Lasten ääni kuuluu koululla nykyisin Jumesniemen kyläyhdistyksen ylläpitämän ryhmiksen ja erilaisten kerhojen kautta. Koulun vieressä sijaitseva, talkoovoimin rakennettu kylätalo toimii lasten ja aikuisten liikuntasalina, kokoontumis- ja juhlapaikkana. Samassa miljöössä on lisäksi urheilukenttä, joka jäädytetään talveksi jääkiekkokaukaloksi. Valaistu hiihtolatu kiertää koulun maastossa. Ryhmiksen pääpainona onkin luonto ja liikunta http://www.jumesniemi.fi/

 

Koulun perustaja halusi suomalaisen koulun

Adam Heikki Sasslin (1795-1849) perusti Jumesniemen kirkkokoulun, joka avattiin 1848. Suomalaisuusaatteen eteenpäinviejänä Sasslinin teot olivat aikakaudella erittäin rohkeita. Ruotsinkielisen ylivallan ja Venäjän suuriruhtinaskunnan monitahoisen politiikan keskellä hän ajoi rohkeasti suomenkielisen koulutuksen tavoitteita.

Sasslinin tie koulunperustajaksi kulki Sasin kylästä laajan liiketoiminnan kautta Jumesniemeen.

Sasslin oli perinyt kotoaan muutaman sadan riksan. Taitava kauppamies kartuttikin omaisuuttaan sahatoiminnalla sekä lainaamalla rahojaan metsänomistajille korkoa vastaan. Rahoilla hän osti Jumesniemestä Kärjen talon, joten häntä alettiin kutsua tuttavallisemmin ”Kärjen Aatuksi” tai ”Aatuksi”. Kerrotaan, että Kärjen talosta ilmestyi nopeasti todellinen kauppakeskus. Viinankeitto oli vielä tuolloin sallittua ja Aatu keittikin sitä suuret määrät ja vei myytäväksi merenrannan kaupunkeihin, etenkin Kristiinaan.

Rahaa oli, muttei perheonnea. Avioliitto Loviisi Ulriika Lacceniuksen kanssa osoittautui Aatulle pettymykseksi. Hän epäili vaimonsa henkisiä avuja. Vaimon satakuntalainen murre kuulosti hämeenkyröläisestä pahalta ja niinpä hän tyytymättömyydessään pani syyn Ulrikan erikoiselle puhetavalle. Lapsettomuuskin kalvoi ja Aatu kyseli sukulaisiltaan poikaa. Hän halusi pojasta kaverin ja omaisuutensa perijän. Varallisuus kasvoi kuin itsestään, vaikka hän otti lainarahoistaan mahdollisimman alhaisen koron. Huomatessaan velallisilla olevan vaikeuksia  velkansa kanssa, hän lähti pitkienkin matkojen päähän auttaakseen velallistaan taloudenpidossa. Ohjailtuaan asiakkaitaan kohti terveitä latuja, Aatu saavutti ihmeellisiä tuloksia. Korot ja lyhennykset tulivat säntilleen, ja monet joiden velka näytti ikuiselta, maksoivatkin sen jonkin ajan kuluttua. Sivullisten kateus kipinöi yhä enemmän, mutta tähän Aatu oli jo tottunut.

 

Katovuodet

Katovuosina hämeenkyröläisten avuntoiveet kääntyivät luonnostaan Kärjen Aatuun. Hän käsitti, ettei kansaa voinut auttaa, ellei ollut leipää ja kääntyi tamperelaisten liiketovereidensa puoleen. Heidän avustamanaan hän hankki valtavat määrät viljaa Venäjältä. Kevään aikana maakunnan kirkoissa kuulutettiin, ettei kenenkään tarvinnut kuolla nälkään, sillä kuokkamiehet, ojankaivajat ja naisapurit saavat työtä ja leipää Kärjen talossa, Hämeenkyrössä. Viljaa ei kenenkään tarvinnut kerjätä, sillä se oli Aatun mielestä ryhditöntä ja alentavaa. Hän antoi työtä leipää vastaan. Hän järjesti askarettä, johon pystyivät kaikki, ja työn tekemisen kautta työntekijällä säilyi kunnian ja arvonannon vapaus. Aatu sai pellot kuokittua, nälkäiset saivat leipää syödäkseen ja kotiinviemisiksi. Työntekijät olivat kiitollisia. Aatun toiminta herätti ulkopuolisissa ihailua ja kunnioitusta, mutta myös kateus vahvistui suureksi soimausten tulvaksi. "Se vielä puuttui tuolta kukolta, että rupesi keinottelemaan itselleen halpaa työvoimaa nälkiintyneen kansan keskuudessa”. Aatu kuuli solvaukset, mutta hän ei vastannut mitään. Tarinan mukaan Aatun huulille ilmaantui pilkallinen hymy ja vain silmät välähtivät. Mielessään hän kuitenkin manasi: "Hävetkööt - senkin perkuleen rakkarit!".

Adam Sasslinista tuli vähitellen seutunsa kuuluisuus ja hän pääsi hiljalleen mukaan pitäjänsä säätyläisten seurapiireihin. Sasslinin lempiharrastus oli hevosten hoito. Hevosharrastus ja kiintymys suomalaiseen hevoseen aiheutti Aatulle omituisen päähänpiston. Hän halusi antaa keisarille lahjan kiitokseksi Venäjän suuriruhtinaskunnassa vallitsevasta rauhantilasta. Lahjakirja kymmenestä suomalaisesta parhaasta hevosesta laadittiin Makkaruksen isännän Björkblomin avustuksella ja lähetettiin senaattiin. Tieto kiiri paikkakunnalla ja Aatusta tuli entistä kuuluisampi. Aatu olettikin lahjan olevan hänen elämänsä suurimpia menestyksen hetkiä. Toisin kuitenkin kävi. Tarjous hylättiin senaatissa. Aatulle päätös oli isku suomalaista vilpittömyyttä kohtaan ja suomalaisen miehet tappio. Ilkkuville kyläläisille hän vastasi: "Kun ei keisarille kelpaa, niin kyllä Jumalalle kelpaa." Aatu oli älykäs, rikas ja aloitekykyinen. Hän etsi jatkuvasti haasteita, joissa nämä kaikki pääsisivät oikeuksiinsa. Hän muisti iloisella tuulella ollessaan mainita: "Aatu ei ole mölli, eikä Kärki ole tölli."

 

Miten saada koulu kylälle?

1840-luvulla kansallisen herätyksen aikaan Adamilla alkoi orastaa vakava ajatus koulun perustamisesta. Hän ryhtyi tuumasta toimeen. Aatu oli niin innoissaan uudesta toimesta, että keskeytti pihassaan rakennusvaiheessa olevan asuinrakennuksen rakentamisen. Hän pelkäsi, ettei senaatti välttämättä antaisi lupaa koulun rakentamiseksi. Pelkojensa keskellä Aatu keksi, että jos kouluhankkeen toteutuminen osoittautuisi epävarmaksi, niin se olisi piilotettava suuremman yrityksen taakse. Pääasiallisesti olisi puhuttava kirkosta. Koulu menisi ehkä kuin huomaamatta siinä sivussa. Kirkkoajatusta puolusti myöskin Jumesniemen kulmakunnan eristetty syrjäisyys. Aatu suunnitteli, että kun hän saisi virkaan papin, opettajaa ei tarvittaisi. Kirkon kustannuksiin hän käyttäisi myös suuriruhtinaalle tarkoitettujen kymmenen uljaan hevosen arvon. "Olihan Jumala korkeampi kuin keisari". Aatun sanat kaikuivat taas pitäjällä: "Kun ei keisarille kelpaa, niin kyllä Jumalalle kelpaa."

Suomalainen koulu, jossa jaettaisiin suomalaisille lapsille opetusta, opintovälineitä ja aterioita ilmaiseksi, oli 1840-luvulla täysin uusi ja käsittämätön asia. Suomalaisen koulun perustaminen herättikin pelkoa ja hämmennystä senaatissa, koska suomalaisen kulttuurin ja sivistyksen tasoa ei nähty tarpeelliseksi nostaa. Koulun perustajien olikin toteutettava suunnitelmansa huolellisesti vallitsevan tilanteen keskellä. Kirkon perustaminen asetettiin etualalle. Sasslin laati hakupaperit huolellisesti avustajansa Björkblomin kanssa. He kävivät suunnitelmaa henkilökohtaisesti senaatin ja tuomiokapitulin jäsenille myös selvittämässä.

Koulurakennusten ja opettajan palkan lisäksi Sasslinit kustansivat irtaimiston ja 100 tynnyriä rukiita, joiden lainauskoroista Kärjen talon omistaja antaisi vuosittain leipoa leipiä köyhille oppilaille jokaisena kouluviikkona.

 

Oikeuden eteen

Sasslin eli tyytyväisenä suurten aatteidensa lumoissa. Hän koitti olla sovinnollinen, jotta kateus ei tulisi pilaamaan hänen suurta hankettaan. Aatun mainetta pyrittiin kuitenkin tarkoituksellisesti tahraamaan. Hän oli kateellisten mielestä "viinatrokari" ja "ärsyttävä talonpoikaisrehentekijä". Lopulta Aatu haastettiinkin juopumuksesta oikeuteen.

Kirjailija, teatterijohtaja Kaarle Halme (Aatun ensimmäisen kasvattipoika Taaven poika) kirjoitti tilanteesta; "Tällainen syytös oli räikeydessään ennenkuulumaton, sillä juopumuksesta ei ollut tapana syyttää muita kuin räävittömiä kotirauhan rikkojia ja rauhattomia juopporenttuja, jotka eivät huonoista tavoistaan muuten ottaneet luopuakseen, eikä  näittenkään henkilöiden sakottelemista usein ollut tapahtunut, sillä tosiasiallisesti tällaiset juopot olivat perin harvinaisia silloisessa Hämeenkyrössä. Niiden lukumäärä voitiin laskea yhden käden sormin, vaikka kotipoltto olikin yleistä, lain turvaamaa kotiteollisuutta. Renttujen lokaiseen joukkoon tahdottiin nyt vetää Aatu Kärki, jonka ansio, arvo, kunnia ja mainesanojen luettelo olisi riittänyt kokonaiselle maakunnalle ja jonka aikaansaamat teot olivat vertaansa vailla aikakauden suomalaisen kansan keskuudessa. Tällainen mies haastettiin nyt kihlakunnanoikeuteen -sakotettavaksi juopumuksesta!"

Aatu ei mennyt ensimmäiseen käräjäistuntoon, eikä aikonut osallistua toiseenkaan, vaan katsoi kuinka pitkälle syyttäjät hänen tapaukseen aikoivat mennä. Toisena käräjäistuntopäivänä vouti saapui Kärjen reellä Kärjen pihaan. Aatu ei suostunut rekeen, vaan valjasti parivaljakon reen eteen ja saapui sillä käräjille. Oikeuden istunto päätyi Aatun voitoksi, joskin hänet tuomittiin muodollisesti sakkoon. Käräjien päätteeksi Aatu järjesti tuomareille ja lautamiehille suuret juhlat.

 

Vangitseminen

Ei kulunut aikaakaan kun Aatu kuitenkin vangittiin. Toisesta syystä tosin. Eräällä Tampereen matkalla Aatulta varastettiin hevonen. Nopean hälytyksen ansiosta varkaiden jäljet löytyivät Näsijärven jäältä. Aatu sai kadulta kiinni erään maalaisisännän ja kohta jo kiidettiin jäällä varkaiden jäljillä. Edessä oli parivaljakko. Aisahevosen rinnalla juoksi nuora-aisoissa höyryävä ja valkoisena vaahdosta Aatun ori neljän tolkuttoman miehen retkottaessa humalaisina ison työreen heinäsäikeillä. Aatu ärähti sokeasta suuttumuksesta, hyppäsi varkaiden reen viereen, riisti ohjakset omiin käsiinsä ja käänsi hevoset Tamperetta kohti. Samoin käänsi kyyditsijäisäntä oman hevosensa. Aatu kuljetti hevosvarkaat viskaalin luo. Virkamiesten luona asioissa tapahtui erikoinen käänne. Halme kirjoittaakin: "Siitä syntyi mitä sotkuisin juttu, jota raastuvanoikeuden pöytäkirjojen mukaan on nykypäivän ihmisen mahdoton ymmärtää". Raastuvanoikeus tuomitsi kesäkuussa 1832 Aatu Kärjen luvattomasta vangitsemisesta vuodeksi vankeuteen Turunlinnaan. Aatun vihamiehet olivat vilpittömän riemuisia ja tapahtumat Näsijärven jäällä saivat juorut liikkeelle. Jotkut jopa uskottelivat itselleen ja toisilleen, että Aatu olisi tehnyt miestapon.

Aatun ystävä ja asianajaja Björkblom ei hyväksynyt annettua tuomiota. Hän kehitteli erikoisen suunnitelman nopeuttaakseen hovioikeuden käsittelyä ja tuodakseen epäoikeudenmukaisen tuomion tuomareille tiedoksi. Hän järjesti Turkuun hovioikeuden ja lääninhallituksen henkilökunnalle suuret päivälliset. "Kun mieliala salissa oli kohonnut korkealle ja samppanjapullojen korkit olivat jo jonkin aikaa paukahdelleet, syntyi merkittävä hiljaisuus. Vieraat asettuivat uteliaina kuulemaan isännän puhetta, joka paljastaisi juhlan salaperäisen aiheen." Björkblom puhui oikeuslaitoksen siveellisyydestä, suomalaisen kansan henkisistä tarpeista ja lopulta hän kertoi laajasti ja kaunopuheisesti Aatun elämäntarinan, hyväntekeväisyystoiminnan, valmisteilla olevan kirkkosuunnitelman ja onnettoman hevosvarkauden. Pelkkä puhe ei riittänyt, sillä Björkblom oli saanut Aadamin kalisevissa kahleissaan linnanvallesmannin vartioimana paikalle Turunlinnan tyrmästä. Aatu astui arvokkaan piirin keskelle ja pian he joivat maljat Suomen kansan tulevalle kehitykselle ja oikeuslaitokselle." Muutaman päivän kuluttua Aatu vapautettiin ja syytökset kumottiin. Mitään syytä vangitsemiseen ei ollut ilmennyt.

 

Aatu sai ottopojan

Avioliitto ei tuonut onnea. Aatu kaipasi perillistä. Sukulaistalosta Kalkunmäen Suutarlasta tuotiinkin Kärjelle 10-vuotias Taave-poika, joka ulkomuotonsa ja älykkyytensä vuoksi miellytti Aatua. Taave oli kuitenkin tottunut isoon perheeseen, joten hän ei viihtynyt Kärjen talon hiljaisuudessa. Eräänä päivänä hän karkasi takaisin kotiin. Kaarlo Halme, Taavetin poika kirjoittaa:  "Tähän oli ehkä kuitenkin suurimpana syynä se, että poika harrasti alituista viulunkitkutusta ja että hänen äskettäin saamansa viulunsohlo oli jätetty kotipirtin naulaan. Myöhemmin tämä kitkutuksen harrastus johti kuitenkin siihen, että poika sai asua kuin kotonaan Kärjellä, käydessään Karkussa Maurin talossa saamassa kunnollista soitto-opetusta."

Taavesta ei koskaan tullut virallista ottopoikaa. Ulriika-vaimon veljenpoika Jaakko Lacceniuksesta tuli Aatun virallinen ottopoika.

 

Vihdoin perustamispäätös

Suomen Senaatti suostui Sasslinien anomukseen pitkän odotuksen jälkeen. Koulun ja rukoushuoneen perustamispäätös annettiin 27. marraskuuta 1847, vajaan vuoden odotuksen jälkeen. Päätöksen lisäksi tuli erilliset asetukset. Aatu oli tyytyväinen ja lausahti: "Kauan olen tätä päivää varronnut peljäten pääni kaatuvan näkemättä itse hedelmiä toimituksistani".  Aatun laitokset eivät voineet heti aloittaa toimintaa, sillä kirkosta puuttui vielä pappi ja opettaja. Myös tilat olivat keskeneräiset.

Kun kirkko ja koulu pääsivät toimimaan, Aatu oli silminnähden tyytyväinen. Aatun koulussa vähävaraiset ja melkein nälkiintyneet lapset saivat maksuttomasti joka aamu kouluun tultuaan mennä talonpuolelle syömään aamiaisen ja taas koulun loputtua päivällisen.

Aatua kunnioitettiin laajoissa piireissä kotipaikkakuntansa ulkopuolella. Hän oli tervetullut vieras Tampereen arvovaltaisimpiin piireihin. Hämeenkyrön sivistyneistön joukosta hän ei kuitenkaan paikkaansa löytänyt.

Aatu sai piispan aloitteesta ja senaatin tekemästä ehdotuksesta kultaisen ansiomerkin.

Aatu toivoi Jaakosta talon menestyksekästä jatkajaa ja mahdollisesti pappia, jonka etuoikeus Sasslinin koulun opettajaksi mainittiin jo koulun peruskirjoissa. Jaakko aloitti koulunkäynnin Kärjen koulun ja Anders Wareliuksen ensimmäisenä oppilaana syksyllä 1848. Hän ei kuitenkaan innostunut koulunkäynnistä tai maanviljelyksestä.

 

Viimeinen teko

Aatu tunsi voimiensa vähenevän. Hän tiesi, että kaikkiin hänen parhaimpiinkin tekoihinsa oli isketty nurinkurisuuden leima. Aina häntä oli syytetty oman etunsa ajamisesta. Kaiken lisäksi oli hänen huhuttu tappaneen miehen Näsijärven jäällä ja sitten huudettu hulluksi, kun ei enää muutakaan keksitty. Kolmena päivänä perätysten nähtiin sakean savun silloin tällöin nousevan Aatun asuinhuoneiden savupiipusta. Aikanaan levitetty huhu Aatun mielisairaudesta alkoi nyt saada tuulta siipiensä alle naapurienkin mielikuvituksessa. Kuiskailtiin savukiehkuroita katsellessa, että siellä kirkkopatruuna nyt polttaa rahojaan. Nämä arvelut eivät olleetkaan aivan vääriä, ja jälkeenpäin ne saivat asiallista vahvistustakin. Rahat tosin olivat jäljellä, mutta sen sijaan hänen laajan lainaustoiminnan velkakirjat olivat kaikki kadonneet. Ne olivat haihtuneet savuna ilmaan. Adam Sasslin haudattiin hänen omien kirkonkellojensa soidessa hiljaisesti ja perin vaatimattomasti, ilman pienimpiäkään juhlallisuuksia, omaan kirkkomaahansa.

 

Varallisuus suli kuin auringon paisteessa

Ottopoika Jaakko Laccenius ei pystynyt huolehtimaan perinnöksi saamistaan Kärjen ja Ruusin taloista. Yrjö Kallas kirjoitti vuonna 1947: ”Tilanpito ei onnistunut hänen ja vaimonsa epätaloudellisissa käsissä, vaan varallisuus suli kuin auringon paisteessa” Lacceniukset muuttivat tämän jälkeen Karkkuun, perimäänsä Hisson taloon, mutta muutaman vuoden kuluttua tämänkin talon varat loppuivat. Lacceniukset palasivat takaisin Jumesniemeen ja asuivat Kärjen talon uusien omistajien vanhassa töllissä. Lacceniuksen tyttäret kävivät Jumesniemen koulua ainakin vuonna 1879, jolloin heille merkittiin koulun johtokunnan esityksestä ”köyhäin lasten leipää Sasslinin viljavarastosta”.

Koulu ja Sasslinin rukoushuone jatkoivat toiminnassa. Köyhät oppilaat huomioitiin. Heille jaettiin Sasslinin lahjoitusvaroista leipää, rahalahjoituksia, vaateavustuksia ja kenkiä.

Koulu on ollut koko sen toiminnan ajan tietynlaisen paineen alla. Milloin kinasteltiin kunnan miesten kanssa koulun sijainnista, jumalanpalvelusten pitämisestä ja koulun lakkauttamisesta. Vuonna 1865 Ulriika Sasslin allekirjoitti sopimuksen, jonka mukaan koulu olisi siirretty Hämeenkyrön kirkonkylään, koska Jumesniemi nähtiin pitäjänkokouksessa olevan "hyvin sopimattomalla paikalla, wesien takana, wähäisessä kylässä pitäjän äärimmäisessä kulmassa, jotta siis ainoastaan wähäinen osa pitäjästä on nauttinnut siitä enimmän hyödyn." Kirkonkyläläisten painostuksesta huolimatta Jumesnimen kyläläiset päättivät säilyttää Sasslinin koulun perustajansa määräämällä paikalla. Kylän ja lähikylän isäntiä sitoutui koulun tukemiseen 1865 Kärjen saarnahuoneessa järjestetyssä pitäjänkokouksessa.

Jumesniemen koulun historiassa sitä on uhannut lakkauttaminen monina vuosina. Viimeisen kerran koulussa soi suvivirsi koulun oppilaiden laulamana keväällä 2014.

 

Vilja Pylsyn tekemä kooste kirkkokoulun tarinasta Liisa Välilän kirjoittamasta kirjast

 

Töllinmäki museoksi

 

Heinijärvellä sijaitseva Töllinmäki on F. E. Sillanpään uran ja elämän kannalta merkittävä paikka. Vuonna 1905 Frans (hämeenkyröläisittäin Pransu) ja Vilhelmiina (tuttavallisemmin Miina) Sillanpää ostivat vanhan suutarin asumuksen kodikseen. Nuori Sillanpää pakeni sinne epäonnisia opintojaan vuonna 1913 ja aloitti kirjailijanuransa kirjoittamalla novelleja Uuteen Suomettareen vuonna 1915. Myös esikoisromaani Elämä ja aurinko (1916) syntyi pääosin Töllinmäessä. 
Töllinmäki huutokaupattiin vuonna 1921 Frans Sillanpään kuoleman jälkeen. Sen jälkeen se vaihtoi omistajaa useamman kerran... F. E. Sillanpään Seura kävi neuvotteluja kunnan kanssa, mutta tuloksetta. Niinpä seuran hallitus päätti ryhtyä tuumasta toimeen: rakennuksen kunnostus museoksi oli F. E. Sillanpään Seuran ensimmäinen iso saavutus. 
....

Seuran yleinen kokous päätti 26.3.1976 valtuuttaa johtokunnan hankkimaan Töllinmäen FES-seuran omistukseen. Sopimukseen päästiin rakennuksen silloisen omistajan Mikko Haikoffiin kanssa toukokuussa 1976. Seura osti Töllinmäen 31 000 markan kauppahinnalla.
Kunnostusta ja entisöintiä alettiin suunnitella välittömästi.

....
Töllinmäki avattiin yleisölle kolmen vuoden uurastuksen jälkeen. Seuran pyrkimykset vaalia sillanpääläistä kulttuuriperintöä ilmenevät mainiosti tässä mäkitupalaismuseoksikin kutsutussa rakennuksessa. Museon avajaisissa 30.7.1978 oli parisataa kutsuvierasta ja museon avasi seuran kunniajäsen, rahankeräyksessä merkittävästi avustanut Lauri Suoja. Ensimmäisen kokonaisen kesäkauden museo oli avoinna yleisölle 1979. Kävijöitä oli tällöin noin 7000.
1980-luvulla Töllinmäkeä ja sen ympäristöä kehitettiin miltei vuosittain. Töllinmäestä tuli suojelukohde vuonna 1982. Pihalle saatiin myöhemmin myös sauna, jonka merkitystä tulevalle tuotannolle FES on kuvannut Töllinmäki-kokoelman (1926) niminovellissa:
Sieltä minä sitten lopullisesti saavuin kotiin jouluaattoiltana 1913. Kello oli jo kahdeksan, mutta vielä ehdin vihtomaan – oli odotettu minua näin tavattoman myöhäiseen. Astuin tuohon pieneen saunaan, jossa sittemmin olen pitänyt niin monta hiljaista hartaushetkeä. Istuin yksinäni tavattoman pienessä parvessa, selkä lattialle päin, kuuntelin löylyn kohinaa, joka sitten muuttui kihinäksi, pirahteli lopulta tuskin kuultavina pikkuääninä ja vihdoin raukeni kuumaksi äänettömyydeksi. Siinä sopi ajatella päättynyttä vaellustaan, aloitella tilintekoa.
...

Ehkä dramaattisimpia vaiheita seuran toiminnassa koettiin 17.10.1989 kun Töllinmäki paloi hirsiseiniin asti. Palon syttymissyy ei ole tiedossa, vaikka erilaisia arveluita onkin esitetty. Mitään itsestään syttyvää ei ollut paikalla. Sammutustöiden jälkeen seura järjesti välittömästi kriisikokouksen ja päätti kunnostaa museon.

.....

Töllinmäen kirjailijakotimuseoon tutustui alkuvuosina keskimäärin kaksi tuhatta kävijää kesässä.  Museossa on nähty myös kunnianarvoisia vieraita: presidentti Urho Kekkonen kävi museossa lokakuussa 1980 ja presidentin puoliso Eeva Ahtisaari vieraili siellä vuonna 1995. Vuosittaiset kävijämäärät ovat vaihdelleet noin neljästäsadasta miltei kahteentuhanteen henkeen. Kävijöiden määrän varsin suuri ero selittyy sillä, miten monena päivänä kesän aikana museo on ollut auki.  

Anna Ulvinen. Sillanpääläisiä. F. E. Sillanpään Seuran vuodet 1975-2015.

Töllinmäen museota hoitaa F. E. Sillanpään Seura ry http://www.fesillanpaanseura.org/nahtavyydet

 

Isopappila

 

"C. L. Engelin piirtämä uusklassinen pappila, jonka rovasti Forsman laitatti virkakaudellaan 1800-luvun puolivälissä. Sen yläkerran ikkunalautaan rovastin intomielinen poika kaiversi kehittämänsä uuden nimen: Yrjö Koskinen. Siellä hän vaivatta taivutti suomen kielen esikoisteokseensa Hämeenkyrön pitäjästä 1851."

 

Panu Rajala. Sillanpään Hämeenkyrö. Kulttuurikuvia kesämatkailijalle.

Nykyisin Isopappila toimii juhla- ja kokoustilana. Se on upeasti kunnostettu 2000-luvun alussa.

 

Sillanpäiden haudat

 

F. E. Sillanpään kookas hautamuistomerkki.

Kalervo Kallio on korkokuvaan ikuistanut paitsi Sillanpään korostuneet jykevät 1930-luvun piirteet, taustalle myös Siikrin hennon profiilin, perikunnan nimenomaisesta tahdosta. Kirjallisen kamppailun hiljainen taustavoima sai näin kestävän kiitoksen. Sigrid Sillanpää kuoli vain 41-vuotiaana keväällä 1939 tuskallisen iskiasvaivan ja keuhkokuumeen heikentämänä. Kahdeksasta lapsesta tähän on haudattu Esko, Juhani, Helmi ja Paula, myös nuorena kuollut Heikki, lisäksi lapsenlapsia ja omaisia. Kaikki Sillanpään lapset ovat kuolleet, Paula viimeisenä. Frans Emil saatettiin kotiseudun multaan Siikrin viereen heleänä kesäkuun päivänä 1964, Haukijärven koulun oppilaiden muodostamaa kunniakujaa myöten, koko pitäjän ollessa kiitettyä ja parjattua mestaria saattamassa.

Haudalta voi palailla kierrelleen kappelin kautta portille päin. Nimistö vaikuttaa kovin tutulta vieraspaikkakuntalaisellekin, joka on kirjansa lukenut. Suotta ei ole väitetty, että tänne on haudattu kaikki Sillanpään teosten henkilöt. Aidan luona muutaman kymmenen metriä portista vasempaan löytyy suuri luonnonkivi ja siinä teksti: "Tässä lepää ne-mun-vanhempani Miina (1848-1927) ja Pransu (1851-1920) Sillanpää" - alla kirjailijan signeeraus. Kivi tuotiin Taatan ohjeiden mukaan Myllykolusta joskus 1950-luvulla. Joku voi mielessään moittiä Sillanpäätä itsetehostuksesta, mutta oikeastaan hän vain esittelee vanhempansa yleisölle - aivain samoin kun on tehnyt teoksissaankin.

Tällä samalla kirkkomaalla F. E. Sillanpää kuljeskeli ja mietiskeli itsenäisyyden raskaina alkuaikoina. Täältä ovat peräisin myös, kaikesta huolimatta, valoisat ajatukset, joihin hänen kestävin romaaninsa Hurskas kurjuus päättyy:

Kevät aavisteleiksen jo hautausmaan puissa ja ilmassa, se lupaa jälleen linnunlaulua ja kukkain tuoksua ja varttuville ihmislapsille ilonkylläisiä päiviä. Yhtä lähemmäksi he pääsevät sitä onnea, jonka nimeä he turhaan ovat vuosisadasta toiseen aprikoineet. Tänä päivänä he vielä luulevat, että lihallinen ruumis tarpeineen, yhteiskunta ja muut semmoiset ovat kaikkein läheisimmässä tekemisessä tuon onnen kanssa. Mutta vaikka asiat vielä ovatkin niin karkealla kannalla, niin onhan päivässä mittaa. Ja niin pitkällä joka tapauksessa ollaan, että useimmat yksilöt kuolinhetkellään sen onnen vilaukselta kokevat; sehän juuri antaa öiselle hautausmaalle semmoisen yhtenäisen tunnelman, kun me sen seikan oikein aavistamme. Ja kyllä se joskus, ihmiskunnan elinpäivän jatkuessa, vielä leviää elävienkin valtakuntaan."

 

Panu Rajala. Sillanpään Hämeenkyrö. Kulttuurikuvia kesämatkailijalle.

 

Koskilinna

 

"Kun Seurahuone alkoi lähestyä 60 ikävuoden korkeaa ikää, päätti tehdasyhtiö rakentaa uuden seurantalon. Tällaiseksi muodostuikin sitten Koskilinna, jonka suunnitteli tehtaan pääomistajan, vuorineuvos Sumeliuksen vävy Arne Thulé. Rakennus valmistui Korkomäen läheisyyteen uuden urheilukentän viereen. Koskilinnan vihkiäiset olivat syksyllä 1940.

Uusi urheilukenttä syntyi 1936, kun tehdas myönsi sen rakentamiseen huomattavan summan. Kenttä nousi nykyisen kentän paikalle. Rata oli tuolloin vain 300 metriä. Kenttä ympäröitiin julkisten ja maksullisten urheilukilpailujen vuoksi aidalla."

 

Jouko Hannu. Kylä kasvaa. Arjen aherrusta ja yhteisön juhlaa. Ensimmäinen Kyröskoski-kirja. Kyröskosken Perinneyhdistys ry. 2008.

 

Kyröskosken arvokasta rakennuskantaa

 

"Nykyisin Kyröskosken vanhimmista rakennuksista on vain vähän jäljellä.

....

Tehdas käytti jonkinlaisena "hoviarkkitehtinaan" 1900-luvun alussa Birger Federleytä (1874-1935), joka on myös monien Tampereen talojen suunnittelija.

....

Vielä ovat pystyssä helsinkiläisen Frosterus & Gripenbergin toimiston piirtämät tiiliset navettarakennukset Valtakadun varrella Korkomäkeen päin mentäessä. Puiset asuinrakennukset ja talli on purettu. Maankuulu arkkitehti Sigmund Frosterus (1876-1956) piirsi rakennukset ja Saksastakin oppia hankkinut Gripenberg lienee suunnitellut niihin viimeistä huutoa olevat maatalouslaitteet. Ilmeisesti näitä ei kuitenkaan hankittu koskaan suunnitelmien mukaisina. Korkomäki onkin näiden rakennusten takana. Sitä on tehty useassa vaiheessa. Nykyinen motelli rakennettiin 1960-luvun alussa vanhan Federleyn piirtämän talon paikalle. Molemmissa asui isännöitsijä  Åström aina eläkkeelle jääntiinsä asti. Ennen tätä on varatoimitusjohtajan työsuhdeasunto, joka lienee rakennettu sotien jälkeen, ja motellin jälkeen puinen paritalo, jonka piirsi myös Birger Federley. Siitä eteenpäin on vielä kaksi paritaloa, joiden piirtäjä oli Tampereen pitkäaikainen kaupunginarkkitehti Bertel Strömmer (1890-1962). Korkomäen muiden talojen suunnittelijat ovat tuntemattomampia, mutta yhtä kaikki ne muodostavat edelleen viihtyisän asuinalueen, jonne nykyään uskaltautuvat muutkin kuin ruotsinkieliset.

Korkomäen edessä on 1940 valmistunut Koskilinna, jonka tehdas rakensi vanhan Seurahuoneen manttelinperijäksi. Muun muassa palokunnan viihdetoiminta kuten elokuvat ja iltamat siirtyivät sinne. Sodan aikana perustettu setlementti ja työväenopisto järjesti vuosikymmeniä lähes kaiken kurssitoimintansa Koskilinnassa. Talon suunnittelija oli Arne Thulé, joka kuului avioliiton kautta tehdasta johtaneeseen Sumelius-sukuun. Thulé oli hieman aikaisemmin piirtänyt Mannanmäen näkötornin.

1930-luvulla Kyröskosken urheilukenttä siirtyi nykyiselle paikalleen. Juoksurata oli ensin 300-metrinen, mutta uudistustyön aikaan 1980-luvulla se pidennettiin 400-metriseksi. Urheilukentän lähellä, toisella puolella Valtakatua sijaitsevat edelleen Paukunperän kuusi taloa. Niistä kolme on suunnitellut jo 1920-luvulla Birger Federley ja kolme myöhemmin Bertel Strömmer. Federleyn tyylin tunnistaa hieman koristeellisimpana pyöreistä yläikkunoista. Strömmer on yksinkertaistanut mallin lähemmäs funkkisvaikutteita. Paukunperä koostui alun perin ammattityöläisten paritaloista, mutta nyt yksityisille myytyinä ne ovat muuttuneet yhden perheen taloiksi.

1940- ja 1950-luvuilta lähtien rakennettiin enenevässä määrin omakotitaloja. Sodan jälkeen yhtiö kaavoitti tähän tarkoitukseen muun muassa Koulukadun ja Puronsuun alueita niin sanotuiksi rintamamiestonteiksi Rakennustekniikan alkaessa suosia matalaa rakentamista asutus levisi Puronsuulle yhä laajemmalle, ja myös Mannista tuli suosittu kohde. Myös moniin paikkoihin harjulle ja muuallekin rakennettiin. Aikanaan suosittu "uusi rakennustapa" on sekin jo lähes puoli vuosisataa vanhaa.

Oman lukunta muodostavat muutamat mielenkiintoiset yksittäiset kohteet siellä täällä Kyröskoskella. Tällaisia ovat vaikkapa 1930-luvulla alkunsa saanut Käpylän vanhempi osa. Sen kasvu sijoittuu aikaan, jolloin keskustassa oli rakennuskielto kaavoitussuunnitelmien vuoksi. Kätevintä oli rakentaa kieltoalueen ulkoreunalle. Käpylästä suurin osa kuului aiemmin Ali-Niskalan talolle eli Lintille, entiselle Niskalan talon torpalle. Nykyään Ali-Niskalan pihapiiri Käpylän vieressä muodostaa monipuolisine tarve-esineineen suojeltavan kokonaisuuden. Se on kunnan parhaiten nsäilynyttä vanhaa talonpoikaispihapiiriä, aivan tehdaskylän laidalla siis. Myös entisen Koskisen Konapajan vanhat rakennukset samoin työesineineen, aivan tehdaskylän laidalla siis. Myös entisen Koskisen Konepajan vanhat rakennukset samoin työesineineen aivan kylän keskellä muodostavat säilyttämisen arvoisen perinnön sekä rakennus- että elinkeinohistoriallisesti. Valitettavasti näiden mainittujen kohteiden tulevaisuus on vielä tätä kirjoittaessa (2008) vaakalaudalla."

 

Jouko Hannu. Kyröskosken arvokasta rakennuskantaa. Arjen aherrusta ja yhteisön juhlaa. Ensimmäinen Kyröskoski-kirja. Kyröskosken Perinneyhdistys ry. 2008.

 

 

"Kyröskosken nykyistä taajamaa sivuten läpi Turkimuksen on kulkenut muinoinen Suuri valtatie Pohjanmaalle. Sitä pitkin ovat kulkeneet niin valtaherrat kuin nälkävuosien lähinnä etelään liikkeelle pakottamat vähäväkisimmätkin. Se on huikeasti nykyisin Kyröskosken taajamaa hyödyttävistä valtaväylistä vanhin. Jo ennenkuin Kolumbus purjehti Amerikkaan se on ollut kulkuväylä, jota käyttäen mm. Ritari ja valtioneuvos Arvid Klaunpoika Djärk oli sairauskohtauksen keskeytyneellä matkallaan seurueineen päätynyt Hämeenkyrön pappilaan ja tehnyt siellä 4.3.1959 testamenttinsa, joka on arkistoissa säilynyt jälkipolvillekin tiedoksi. Ainakin osittain tietä käyttivät Pohjanmaalta tulevat nuijamiehet v. 1596 Nokialle mennessään ja Klaus Flemingin joukot ajaessaan takaa pakenevia nuijamiehiä.

Mitään asutusta Turkimuksen kohdalla ei silloin liene ollut. Vasta 1800-luvun lopulla Kyröskosken partaalle syntynyt teollisuus pani alulle myös nykyisen Kyröskosken taajaman. Tämän teollisuuden ja sitä myötä asutuksenkin tarpeisiin suunniteltiin ja rakennettiin uusi Kyrösharjun rinteitä sivuava tie kirkonkylältä Ristamäen kautta Nuutin risteykseen - tai oikeammin myllytienhaaraan, jossa se yhtyi vanhaan tiehen...

Uuden tien valmistuttua Turkimusmäen hiljalleen laajeneva asutus toisaalta jäi syrjään valtaväylältä ja toisaalta tarvitsi oman tieyhteytensä tehtaalle ja sen kupeelle syntyviin palveluihin."

 

Meiltä kivenheitto Kolleroon. Kyröskosken kansalaisopiston perinnepiiri.
Pylsyn penkki

Pylsyn penkki

 

Hämeenkyrön Kallioistenahde on hyvä kalapaikka ja historiallisesti kuuluisa, koska siellä sijaitsevat Pylsyn penkki ja Huupon verokivi.

Näistä molemmista maamerkeistä on tositarinaan perustuvat kertomukset kulkeneet Pylsyn suvussa jo satoja vuosia.  Huupon verokivi -tarinaa harvemmin kuulee, mutta Pylsyn penkistä on liikkeellä jos jonkinlaisia sepitelmiä jopa Kansanrunousarkistossakin.

1600-luvulla eräs Pylsyn isäntä oli innokas kalamies.  Usein hän lähtikin jo auringon noustessa kokemaan pyydyksiään ja viipyi reissuillaan luvattoman kauan.  Kalareisuilla hänellä oli tapana poiketa sukulaistaloissa Mahnalan puolella.  Joskus hänellä saattoi kulua koko päivä kalja- tai sahtihaarikan vieressä.

Pylsyn emäntä ei tietenkään pitänyt isännän jatkuvista poissaoloista.  Ja joka kerta, kun isäntä tuli kotiin, oli emäntä kiukkuinen ja ärtyisä, koska oli joutunut tekemään yksin lähes kaikki talon työt.  Isäntä kyllästyi vaimonsa ainaiseen komenteluun ja nalkutukseen ja niinpä hän tokaisi: ”Tule huomenna mukaan, niin näet kuinka kauan siellä kalareissulla kuluu aikaa!”

Seuraavana aamuna Pylsyn isäntäpari sitten astelikin kasteen raikastamaa polkua pitkin Vanhankylän rantaan.  Jyrkällä rantatöyräällä emäntä vähän mietti ruuheen nousemista, mutta pelko haihtui, kun järven pinta oli ihan tyyni kuin peili.

Emäntä istahti tukevasti ruuhen perään ja isäntä alkoi soutaa hartiavoimin kohti Kallioistenahdasta.  Pian oltiinkin perillä ja isäntä huomasi rantakalliossa laajahkon syvennyksen, joka muistutti penkkiä.  Isäntä souti penkin luo ja kysyi emännältä: ”Oletko keinuvassa ruuhessa, kun koen pyydykset vai haluatko, että nostan sinut tuolle penkille?” Vaimo valitsi penkin, olihan siellä mukavampi istua.  Isäntä nosti emännän penkille ja lähti hyviksi havaitsemilleen kala-apajilleen penkin läheisyyteen.

Kun pyydykset oli koettu, ajatteli emäntä voitonriemuisesti: ”No niin, tiesinhän minä, että äkkiä täältä selvitään, kun minä olen mukana.”  Emäntä rupesi aavistelemaan, että kalareissut ovat olleet pääasiassa sahtireissuja  Mahnalan sukulaistaloissa.  Hän jatkoi ajatustaan: ”Olen aina tiennyt, missä se on lorvehtinut, mutta ei se jääräpää ole sitä koskaan tunnustanut, väittänyt vaan aina vastaan.”

Isäntä alkoi soutaa emäntää kohti, mutta menikin ohi ja taas Mahnalan puolelle sahtihaarikan ääreen.  Emäntä huusi ja huitoi hurjana penkillä, mutta turhaan.  Isäntä ei ollut kuulevanaan, vaan jatkoi soutamistaan kiihtyvällä vauhdilla.

”Emäntä oli penkin vanki ”.  Penkin yläpuolella nousi korkea Herrainkallio, jota ei päässyt kipuamaan ylös.  Ja penkin alapuolella lainehti syvä järvi, joten uimataidottoman oli mahdoton selvitä sieltä kuivalle maalle.  Emäntä sähisi kiukusta ja suunnitteli mojovia saarnoja, joilla isäntä koulutettaisiin.  Mitä pidemmälle päivä kului, sitä pelottavammaksi alkoi emännän mieli muuttua ja isäntää ei vain kuulunut.

Aurinko laski ja yön viileys levittäytyi järven ylle.  Emäntä värisi pelosta ja kylmästä.  Vasta aamuauringon sarastaessa tuttu ruuhennokka alkoi näkyä järven selällä ja soutaja suuntasi kulkuaan kohti kalliopenkillä istuvaa emäntää.

Isäntä nosti vaimonsa sanaakaan sanomatta penkiltä ruuhen perään, missä hän oli edellisenäkin aamuna istunut. Emäntä katseli äänettömänä miehensä soutamista.  Hän ajatteli, että aloitan ne mojovat saarnat vasta kotirannassa.

Vihdoin kotirannan hiekka krohahti ruuhen alla.  Isäntä veti ruuhen kuivalle maalle ja aloitti keskustelun: ”Oli mukava, kun kävit itse katsomassa, kuinka kauan siellä kalareissuilla kuluu aikaa.”   Emäntä ei sanonut sanaakaan, vaan lähti kiipeämään vimmatusti jyrkkää rantatöyrästä kotiinpäin.

Siitä lähtien sai isäntä tulla rauhassa kalareissuiltaan kotiin.

Tämän tarinan perusteella Pylsyn penkki tunnetaan Suomen ensimmäisenä emäntäkouluna.

 

Kertojana Katariina Pylsy

Huupon verokivi

 

1700-luvun taitteessa oli Hämeenkyrön Kierikkalan kylässä sijaitsevan Huupon talon isännältä jäänyt monen vuoden verot maksamatta kruunulle.  Syynä olivat katovuodet ja muut vastoinkäymiset.

Kruununmiehet tulivat Huupon taloon perimään verorästejä vesitse Siurosta päin.  Virkavallan tarkoituksena oli haastatella isäntää ja tehdä selväksi, että jos veroja ei makseta määräaikaan mennessä, joutuu talo armotta vasaran alle.

Tulomatkalla Kallioistenahtaan kohdalla (lähellä Pylsyn penkkiä), huusi eräs Kruunun virkamies soutajille: ”Hellittäkää vähän menoa!” Ja pitkä vene pysähtyi.  Huutaja jatkoi edelleen: ”Katsokaa tuota putoamaisillaan olevaa isoa pyöreää kiveä!  Annetaan sille Huupon isännälle yksi mahdollisuus selvitä maksamattomista veroistaan.  Ajattelin, että jos hän tänään ennen auringonlaskua saa vieritettyä omin voimin tuon kiven järveen, niin annetaan hänelle maksamattomat verot anteeksi.”  Kaikki veneessä olijat suostuivat nauraen ehdotukseen ja nii  he lähtivät soutamaan kohti Huuppoa.

Kruununvene ankkuroitiin Vanhankylän rantaan.  Nähtyään virkavallan astelevan kohti kylää, odottivat asukkaat pelokkaina ja  jännittyneinä mitä tuleman pitää.

Virkamiehet marssivat määrätietoisesti Huupon isännän puheille ja alkoivat haastatella häntä tiukkaan sävyyn verojen laiminlyönneistä.  Isäntäpoloinen ei parhaalla tahdollakaan pystynyt selittämään, miten hän tulisi selviytymään verorästeistään.

Virkailijat kertoivat isännälle tulomatkalla näkemästään isosta kivestä ja antoivat näin hänelle vielä yhden selviytymismahdollisuuden. Kuultuaan tehtävästään, istuutui isäntä toiveikkain mielin Kruunun veneeseen ja kohta soudettiin pitkin Kallioisten selkää. Kiven nähdessään, ajatteli isäntä, että kyllä minä tuosta selviän. Isäntä huhki koko päivän kiven kimpussa, mutta lopen uupuneena auringon laskeuduttua, oli hänen annettava periksi ja niin kivi on edelleen ylpeänä paikoillaan.

Kotimatkalla isäntä tunsi, miten järven pienet laineet kuiskivat hänelle sääliä.  Sääli ei auttanut, sillä talo joutui armotta myyntiin.

Kivi on edelleen samalla paikalla.

 

Perimätiedosta muistiin kirjoittanut Katariina Pylsy