Sahti ja Sillanpää

Mouhijärveläinen vei voiton Sahdin SM-kisoissa Hämeenkyrössä 2013

 

Hämeenkyröläinen sahti mainitaan kirjallisuudessa ensi kertaa 19.9.1296 ja sahtia nautittiin silloin Pyhän Mikaelin juhlassa Hämeenkyrön kirkolla. Vaikka sahti sanana esiintyy vain kerran kansalliseepos Kalevalassamme niin se olut-nimisenä siellä mainitaan useasti kuuluvan suomalaiseen perinteeseemme. Sahtiin liitetään seuraavat määritteet: juhlat, häät, hautajaiset, seurallinen, puhetta kirvoittava, henkeä ja ruumista ravitseva, tuoppi, kohtuus, maltainen maku, kellarin aarre, perinne, puhtaus, ohra- ja ruismallas, raikas vesi, hiiva, katava, oljet, humala.

Kulttuuri- ja urheiluseura Sahti-75 on perustettu Hämeenkyrössä vuonna 1975 vaalimaan hämeenkyröläistä sahtikulttuuria ja kohottamaan ihmisten hengen ja ruumiin kuntoa maaseudulla. Seuran jäsenet haluavat viedä tätä perinnettä eteenpäin seuraaville sukupolville Suomessa ja maailmassa. Seuran tavoite on opettaa ihmisiä suhtautumaan sahtiin kunnioituksella ja käyttämään sahtia siveästi ja siististi.

Seura järjestää vuosittain Hämeenkyrön sahtimestaruuskilpailut, jossa valitaan Hämeenkyrön sahtimestari ja mahtisahti. Vuoden sahtimestari lähetetään pitäjämme edustajana Sahdinteon SM-kilpailuihin.

 

Ote Sahti-75 puheenjohtaja Kalle Suomisen tekstistä Sahdinvalmistuksen SM-kisojen käsiohjelmasta 2013. Tuolloin SM-kisat pidettiin Hämeenkyrössä. Kisojen järjestäjänä toimivat Suomen sahtiseura, Sahti-75 ja Heiska ry. Teemana oli

 

Sahdinvalmistuksen Suomen mestaruus -kilpailu järjestettiin 22. kerran vuonna 2013. Suomen mestariksi valittiin Pekka Uusilähteenmäki Mouhijärveltä.  Osanottajia oli ennätyksellisen paljon eli 44.

Kisojen teemana oli samana vuonna F. E. Sillanpään Seuran järjestämän F. E. Sillanpää 125-juhlavuoden mukaan "Sahti ja Sillanpää". Professori  Panu Rajala pitikin esitelmän aiheesta: "”Sahti ja Nobel-kirjailija Sillanpää”". Rajala ei pystynyt vahvistamaan legendaa, jonka mukaan Sillanpää olisi Nobelin palkintoa vastaanottaessaan tokaissut Norjan kuninkaalle, että laitetaanpas nyt nämä kuohuviinit syrjään niin minä tarjoan kunnon suomalaista sahtia. Kisat olivat osa F. E. Sillanpää 125 -juhlavuoden ohjelmaa.  

 

Sahtia vain matkustavaisille

 

Lyhytaikaisia viinanpolttokieltoja lukuun ottamatta maaseudun tilalliset tislasivat paloviinaa yleisesti aina vuoteen 1866, jolloin sen kotivalmistus kiellettiin lailla. Kiellon taustalla olivat pitkälti veropoliittisen syyt, vaikka sitä yleisesti perusteltiinkin raittiusihanteilla... Samalla kunnat saivat oikeuden rajoittaa viinan ja oluen anniskelua alueellaan....

Sahdinvalmistukseen laki ei ulottunut, mutta kunnat käyttivät oikeuttaan kaupallisen myynnin rajoittamiseen, ja esimerkiksi perinteisessä sahtipitäjässä Hämeenkyrössä kiellettiin sahdin myynti Kyröskoskella vuonna 1869. Seuraavana vuonna määräystä täsmennettiin niin, että kiellettyä oli nimenomaan omatekoisen sahdin kaupustelu, mutta tehdastekoista olutta sai yhä kaupata. Vuonna 1873 määräyksiä tarkennettiin edelleen niin, että sahtia sai myydä vain matkustavaisille, mutta vuonna 1879 tämäkin poikkeus poistettiin. Samalla anottiin senaatilta mahdollisuutta kieltää myös pullo-oluen myynti Hämeenkyrössä. Heti kun laki sen vuonna 1890 salli, kuntakokous päätti, ettei seuraavan vuoden alusta lähtien kestikievareissa saanut myydä enää matkustavaisillekaan olvitehtaissa valmistettua niin kutsuttua "Bayerin olutta".

Sahti. Elävä muinaisolut. Mika Laitinen, Johannes Silvennoinen, Hannu Nikulainen. 2015


Ihana juoma on sahti

 

"Ihana juoma on sahti, täyttää mahan ja riuduttaa hermot suloiseen "itu klanuun", että joukon möhläys ani harvoin paisuu pakinaksi, vaan pikemminkin lauhtuu haparoivaksi plääsäykseksi, kunnes äijä äijän perään nummertuu syvään kuorsaukseen, mikä sängylle, mikä keinustuoliin - mikä ehkä voovaa kujaa pitkin kotimökilleen, missä akan teennäinen toruminen on oleva hänen univirtensä. Se on tuo kultainen kansallisjuoma, maan uumenien, salaperäisen itämisen, saunan löylyn ja sacharomyces-sieni vekkulin jako yhteistyö, jota ei muualla niin hyvin osata teettääkään kuin "Kyröh, Karkuh ja Ikaalihih". Kuinka monesti olenkaan pysäyttänyt puheeni katsellakseni nielaisujen tahdikasta menoa äijänkurkkua myöten. Kannusta kuuluu sointuva klunkutus ja sitä säestäen pakenee tuolta auen alta kupla... klunk-kupla... klunk-kupla... ja katso; kolmen litran tuopista on noin puolet jäljellä..."

Frans Emil Sillanpää. Appiukkonsa ja hänen mökkinsä -novelli.

 

"Oikeuttaan rajoittaa alkoholijuomien valmistusta ja anniskelua Hämeenkyrön kunta alkoi käyttää vuonna 1869 kieltämällä koko paikkakunnalla vaarinkaljan valmistuksen ja myynnin, jota varsinkin Kyröskosken myllärien tiedettiin harrastaneen. Sahdin myymisestä Kyröskoskella määrättiin 10-40 mk sakkoa. Seuraavana vuonna määräystä täsmennettiin niin, että kielletty sahti oli päihdyttävää omatekoista olutta ja ns. vaarinkaljaa, kun taas "oltta" Kyröskoskella asuvat saivat edelleen myydä.

Myyntikiellosta pidettiin kiinni seuraavan vuosikymmenen ajan. Maakauppias toisensa jälkeen sai luvan kaupan avaamiseen Hämeenkyrössä vain ehdolla, ettei myisi kaljaa eikä väkeviä juomia. Rajoituksista huolimatta sahtia ja vaarinkaljaa käytettiin "ylöllisesti", mikä sai kuntakokouksen päättämään 1873, että niiden myynti kunnan alueella sallittiin vain matkustajille. Päätöksen takana oli arvattavasti ainakin seurakunnan papisto, joka vuosien 1874 ja 1879 piispantarkastuksiin antamissaan seurakuntakertomuksissa mainitsi juoppouden paikkakunnan yleisimmäksi paheeksi salavuoteuden ja ilkivallan ohella. Kuvernöörin vahvistamasta sakonuhasta huolimatta krouvinpito ja talonpoikainen oluenmyynti olivat yleisiä, ja kotitekoisen oluen ja vaarinkaljan käyttö, joihin myös krouvareiden liiketoiminta perustui, heikensi siveellisyyttä. Vuoden 1876 viimeisessä kuntakokouksessa paheksuttiin sitä, että pyhäpäivät vaarinkaljaa myyvien kauppiaitten luona olivat muuttuneet yleisiksi markkinapäiviksi, ja 2.2.1879 kiellettiin vaarinkaljan ja oluen myynti myös matkustajille, koska tätä erivapautta oli käytetty väärin. Päämääränä oli oluen myynnin lakkauttaminen koko kunnassa, minkä asian ajaminen annettiin valtiopäivämies Juho Forsmanille. Täydellistä kieltolakia ei Hämeenkyröön kuitenkaan saatu."

Hämeenkyrön historia III Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Terhi Nallinmaa-Luoto ja Marja Agge.


"Kun kieltolakia ei vahvistettu, ryhtyivät raittiuden harrastajat ajamaan asiaansa yhdistystoiminnan avulla... Kyröskoskelta löytyi sentään muitakin kuin raittiusmiehiä, sillä vielä samana vuonna Kyröskosken raittiusseura lähetti kirjeen J. E. Hammarenille pyytäen tätä puuttumaan asiaan, jotta tehdasyhtiön postinkantaja ei toisi kylään väkijuomia postinkannon ohessa, tällä kun saattoi olla kerralla mukanaan 50-60 viinalekkeriä. "

Hämeenkyrön historia III Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Terhi Nallinmaa-Luoto ja Marja Agge.
​

 

Pontikan keitto ja salakapakointi sivuelinkeinona
 

1919 kieltolaki ei tuottanut toivottua tulosta.

"Työväestön yhteiskunnalliset harrastukset olivat jo kauan sitten suuntautuneet raittiusliikkeen sijasta poliittiseen järjestötoimintaan, ja vaikka moni nuorena raittiuslupauksen tehnyt pitikin siitä kiinni hautaan asti, oli yhteiskunnassa riittävästi niitä, joita aate ei sytyttänyt eikä laki moraalisesti velvoittanut. Hämeenkyrössäkin kuuluivat pontikan keitto ja salakapakointi vanhastaan monen entisiin sivuelinkeinoihin, joita ei noin vain hylätty, ja vaikka sahdin tarjoilusta kinkeripidoissa oltiin luopumassa, se säilyi yksityisissä pidoissa kyröläisenä perinnejuomana. Jo 1920 käsiteltiin käräjillä kymmeniä alkoholilain rikkomuksia, ja pontikan keitosta syytetty torppari saattoi puolustautua sillä, että väkijuomien valmistus ja myynti olivat hänelle ainoa rahaa tuova elinkeino. Talvikäräjillä käsiteltiin kaksi päivää peräkkäin lähes pelkkiä viinarikoksia, ja Hämeenkyrön Sanomien päätoimittaja U. W. Walakorpi ihmetteli lehdessä, pitäisikö raippa- tai jalkapuurangaistus ottaa uudelleen käyttöön, kun sakkojen ainoa vaikutus tuntui olevan, että pontikan keittäjät ja -myyjät, "talolliset, torpparit, näiden pojat, joutumiehet ja muut ammattilaiset" nostivat hintojaan sen verran, että saivat sakkonsa maksetuksi."

Hämeenkyrön historia III Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Terhi Nallinmaa-Luoto ja Marja Agge.

 

Kauppatoimintaa

 

"Vielä 1860-70 -luvuilla Hämeenkyrön talolliset sekä viran- ja toimenhaltijat - jotka hekin olivat suurimmaksi osaksi maanviljelijöitä - ja torpparit elivät paljolti omavaraisina... Kunnassa asui kuitenkin kasvava joukko väkeä, joka ei voinut olla omavaraista jokapäiväisessä taloudessaan, vaan joutui hankkimaan ruokaa muita elämän välttämättömyyksiä vieraan palveluksessa ansaitsemillaan rahoilla, nimittäin Kyröskosken tehtaan työväki ja paljolti muukin henkilökunta sekä ympäri pitäjää asuva tilan väestö mökkiläisistä käsityöläisiin. Juuri Kyröskosken tehdaskylän syntyminen käynnisti kauppatoiminnan Hämeenkyrössä, sillä sinne keskittyivät enimmät myymälät, joiden erikoisartikkeleina olivat ruuat ja juomat. Tehdasyhdyskunta muutti koko pitäjän luonnetta 1860-70 -luvuilla, jolloin myös metsätulojen nousu suurten nälkävuosien mentyä lisäsi talollisten varallisuutta ja vauhditti siirtymistä luontaistaloudesta rahatalouteen."

Hämeenkyrön historia III Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Terhi Nallinmaa-Luoto ja Marja Agge.

 

"Maakauppojen tarjonnasta huolimatta riitti Kyröskoskella asiakkaita torikauppiaillekin. Torikaupan alkamisajankohdasta siellä ei ole löytynyt tietoa, mutta jo vuonna 1884 toripäiviä pidettiin siellä joka lauantai. Varsinkin leipureiden tuotteilla oli kysyntää, mikä viittaa siihen, että kaikissa tehdaskylän mökeissä ei ollut leivinuunia. Leipätavaran myyjiä tuli naapuriseurakunnastakin, ja heidän joukossaan oli myös maanviljelijöitä. Torikauppa oli vuosikymmenten ajan varsin villiä ja säätelemätöntä, toripaikkakaan ei ollut määrätty, vaan kauppaa käytiin teiden varsilla, ja Hämeenkyrön kunnanisiä harmitti, etteivät muualta tulleet kauppiaat maksaneet myyntivoitoistaan Hämeenkyrön kunnalle minkäänlaisia veroja. Kuntakokous valtuuttiikin vuonna 1914 isännöitsijä Rafael Fraserin, nimismies Väinö Nyströmin ja kauppias J. F. Väinäsen laatimaan torikaupalle säännöt, ja saman vuoden lopulla kunta osti maanviljelijä Kalle Alaselta Koskenmaan palstasta Lindgrenin mökin luota n. 3 hehtaarin määräalan torialueeksi, jolle järjestettiin tieyhteys laivalaiturilta. Torin hoito annettiin vuonna 1917 valitulle torikomitealle, jonka muodostivat kauppias Väinänen, majatalon isäntä A. Sirelius ja koneenhoitaja Frans Heikkilä."

Hämeenkyrön historia III Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Terhi Nallinmaa-Luoto ja Marja Agge.